D'Artagnan otti vavisten kirjan, ja kun hänen hyppysensä koskettivat
Colbertin sormia, ministeri puristi reippaasti muskettisoturin kättä.
"Monsieur", virkkoi hän tälle, "meillä oli kummallakin jotakin toisillemme hyvitettävää. Minä olen aloittanut; siis teidän vuoronne!"
"Minä annan teille korvauksen, monsieur", vastasi d'Artagnan, "ja pyydän teitä ilmoittamaan kuninkaalle, että ensimmäinen minulle tarjoutuva tilaisuus merkitsee voittoa tai näkee kuolemani."
"Tästä päivästä lähtien ryhdyn kirjailuttamaan kultaliljoja marskin sauvaanne."
Seuraavana päivänä Aramis, joka matkusti Madridiin välittämään Espanjan puolueettomuutta, tuli syleilemään d'Artagnania tämän asunnossa.
"Rakastakaamme toisiamme neljän edestä", sanoi d'Artagnan. "Meitä on enää vain kaksi."
"Ja sinä et minua ehkä enää näekään, rakas d'Artagnan", vastasi Aramis. "Jospa tietäisit, kuinka paljon olen sinua rakastanut! Olen vanha, olen sammunut, kuollut."
"Ystäväni", virkkoi d'Artagnan, "sinä elät kauemmin kuin minä; valtioviisaus määrää sinut elämään, mutta kunnia tuomitsee minut kuolemaan."
"Loruja! Meidänlaisemme miehet, herra marski", onnitteli Aramis, "kuolevat ainoastaan riemuun ja kunniaan kyllästymisestä."
"Ah", vastasi d'Artagnan surumielisesti hymyillen, "minullapa ei nyttemmin enää olekaan siihen ruokahalua, herra herttua!"