"Ja", jatkoi prinsessa, "koska vedenneitoni, joka jumalattarena taitaa monia kieliä, ensin oli puhunut minulle englanninkieltä, niin pelkäsin, kuten sanotte, ymmärtäneeni hänet väärin ja kutsutin neidit Montalaisin, de Tonnay-Charenten ja de la Vallièren, pyytäen najadiani toistamaan ranskaksi, mitä aikaisemmin oli minulle englanninkielellä lausunut."
"Ja tekikö hän sen?" kysyi kuningas.
"Oh, hän on mitä kohteliain pikku jumalatar… Niin, sire, hän toisti kertomuksensa. Siinä ei ole siis enää mitään epäilyksen sijaa. Eikö, mesdemoiselles", virkkoi prinsessa kääntyen armeijansa vasempaan siipeen päin, "eikö vedenneito puhunut aivan niinkuin olen kertonut? Olenko missään suhteessa poikennut totuudesta?… Philis?… Anteeksi, minä erehdyin… neiti Aure de Montalais, onko kertomukseni totta?"
"Täydellisesti, madame!" lausui neiti de Montalais rivakasti.
"Onko se totta, neiti de Tonnay-Charente?"
"Aivan totta", vastasi Athénais yhtä varmasti, mutta vähemmän kuuluvalla äänellä.
"Entä te, la Vallière?" kysyi Madame.
Lapsiparka tunsi kuninkaan polttavan katseen; hän ei uskaltanut kieltää eikä valehdella. Myöntymyksen merkiksi hän painoi päänsä alas.
Mutta hänen päänsä ei kohonnut jälleen, sillä hän oli puolittain jähmettynyt jonkunlaisesta vilusta, joka oli kalman kylmyyttä tuskallisempi.
Tämä kolminkertainen todistus nujersi kuninkaan. De Saint-Aignan taasen ei edes yrittänyt salata epätoivoaan, ja tietämättä mitä sanoa sopersi hän: