"Sire", virkkoi hän, "teidän majesteettinne luvalla…"
"Ole hyvä", myöntyi kuningas, ehkä sydämessään hyvilläänkin siitä, että joku asettui hänen itsensä ja sen kiukustuksen väliin, johon hän oli päästänyt luontonsa kiihoittumaan.
"Manicamp, te olette urhea mies, ja kuningas osaa antaa arvoa käytöksellenne; mutta tahtomalla liian hyvin palvella ystäviään tulee vain vahingoittaneeksi heitä. Manicamp, te tiedätte nimen, jota hänen majesteettinsa kysyy."
"Se on totta, minä tiedän sen."
"No sanokaa se siis."
"Jos minun olisi pitänyt se sanoa, olisin sen jo tehnyt."
"Sitten sanon sen minä, jota ei vaivaa sellainen tunnontarkka arkailu kuin teitä."
"Te… te olette vapaa tekemään tahtonne mukaan; mutta kuitenkin minusta tuntuu…"
"Oh, riittää jo jalomielisyyttä; minä en noin vain laske teitä
Bastiljiin. Puhukaa, tai minä puhun."
Manicamp oli älykäs mies, ja hän käsitti tehneensä kylliksi, antaakseen itsestään edullisen käsityksen. Nyt oli vain jatkettava samaan suuntaan, voittaakseen jälleen kuninkaan suosion.