"Epäsuosiooni!… Joutunut epäsuosiooni! Mitä kuvittelettekaan, neiti de la Vallière? Minun täytyy ajatella ihmisiä, voidakseni heihin kohdistaa epäsuosioni. Mutta minä ajattelen teitä nyt vain siksi, että teistä puhutaan vähän liian paljon; ja minä en pidä siitä, että hovini naisista puhutaan."
"Teidän majesteettinne suo minulle kunniaa sen sanomisella", vastasi la Vallière hätääntyneenä; "mutta minä en käsitä, miten olen saattanut herättää huomiota."
"Tahdon sen siis sanoa teille. Herra de Guiche kuuluu joutuneen pakotetuksi puolustamaan teitä."
"Minua?"
"Juuri teitä. Se on ritarillista, ja kauniit seikkailijattaret näkevät mielellään, että ritarit taittavat peitsensä heidän puolestaan. Minä sen sijaan vihaan kaksintaisteluja ja siis varsinkin seikkailuja ja… tehkää siitä omat johtopäätöksenne."
La Vallière vaipui kuningattaren jalkoihin, mutta tämä käänsi hänelle selkänsä. Hän ojensi kätensä Madamea kohti, ja tämä nauroi hänelle vasten kasvoja.
Ylpeyden tunne sai hänet nousemaan.
"Mesdames", virkkoi hän, "olen pyytänyt saada tietää, mikä on rikokseni. Teidän majesteettinne pitäisi se minulle ilmoittaa, mutta minä huomaan, että teidän majesteettinne tuomitsee minut ennen kuin on suonut minulle puhdistautumisen tilaisuutta."
"Ohhoh", huudahti Itävallan Anna, "kuulkaahan vain noita korulauseita, Madame, noita sieviä ajatuksia! Tämä tyttö on kuninkaallinen prinsessa, hän on suuren Kyroksen tavoittelijoita… oikea hempeyden ja sankarillisten eleiden ehtymätön lähde. Näkee hyvin, kaunokaiseni, että on kehitetty sielunlahjoja kruunupäiden seurassa."
La Vallière tunsi viittauksen vihlaisevan sydäntään; hän ei enää kalvennut, vaan kävi valkoiseksi kuin lilja, ja kaikki hänen voimansa pettivät.