Ja tällä kertaa ei mikään häntä pidättänyt, hänen sydämensä kiivaat sykähdykset eivät saaneet häntä kääntymään takaisin, vaan hän hyökkäsi huoneesta epätoivoisin elein. De Saint-Aignan seurasi häntä, pyytämättä parempaa kuin päästä lähtemään.
Ludvig XIV seisahtui portaille ja ähkäisi tarttuen kouristuneesti kaiteeseen:
"Näethän, kuinka arvottomasti minua on hulluteltu?"
"Missä kohden, sire?" kysyi suosikki.
"De Guiche on taistellut Bragelonnen varakreivin puolesta ja tuo
Bragelonne…!"
"Niin?"
"Tyttö rakastaa häntä yhä! Ja toden totta, de Saint-Aignan, minä kuolen häpeästä, jos minulla kolmen päivän kuluttua vielä on hitunenkin tätä rakkautta sydämessäni jäljellä."
Ja Ludvig XIV suuntasi kulkunsa jälleen omiin huoneisiinsa.
"Ah, olinhan sitä teidän majesteetillenne sanonut", jupisi de Saint-Aignan seuratessaan kuningasta edelleen ja vilkuessaan arasti kaikkiin ikkunoihin.
Onnettomuudeksi ei käynyt palatessa yhtä hyvin kuin menomatkalla. Eräs verho kohosi, ja sen takana väijyi Madame.