"Hyvästi! Älkää unohtako tuntia, ja tulkaa saapuville."
"Sire, minä odotan teidän majesteettinne luetteloa."
"Se on totta."
Kuningas vaipui haaveiluun; hän ei ollenkaan ajatellut tuota luetteloa. Kello löi puoli kaksitoista. Ruhtinaan kasvoilla kuvastui ylpeyden ja rakkauden taistelu. Valtiollinen keskustelu oli suuressa määrin taltuttanut Ludvigin ärtymystä, ja la Vallièren kalpeat, riutuvat kasvot puhuivat hänen mielikuvitukselleen aivan toista kieltä kuin hollantilaiset mitalit tai lentolehtiset. Hän jäi kymmeneksi minuutiksi miettimään, olisiko hänen palattava la Vallièren luo vai eikö, mutta kun Colbert oli kunnioittavasti vieläkin muistuttanut listasta, punastui kuningas. Hän häpesi lemmenhuoliaan hetkellä, jolloin valtioasiat vaativat hänen huomiotaan. Hän siis saneli:
"Leskikuningatar… kuningatar… Madame… rouva de Motteville… kreivitär de Châtillon… rouva de Navailles. Ja herroista: Monsieur… herra prinssi…[9] herra de Grammont… herra de Manicamp… herra de Saint-Aignan… ja palvelusvuorolla olevat upseerit."
"Entä ministerit?" kysäisi Colbert.
"Ministerit tietysti sihteereinensä."
"Lähden toimittamaan kaikki valmiiksi, sire; ohjeena on siis: teidän majesteettinne asunnossa huomenna."
"Sanokaa tänään", vastasi Ludvig surunvoittoisesti, sillä kello löi samassa kaksitoista.
Tällä hetkellä la Vallière-parka oli menehtymäisillään murheesta ja kärsimyksistä.