"Oh, te ette minua laisinkaan tunne!" huudahti Ludvig, tuskastuneena. "Ennemmin kuin peräytyisin, polttaisin koko valtakuntani ja kiroisin sukuni, — niin, minä sivaltaisin poikki tämän käsivarrenkin, jos käsivarsi olisi kyllin veltto jättääkseen koskemattomaksi ketään, joka on asettunut vihamieliseksi kaikkein suloisinta olentoa vastaan."
Ja näiden sanojen vakuudeksi Ludvig iski kiivaasti nyrkillään tammiseen väliseinään, joka vastasi kolkolla kuminalla.
La Vallière pelästyi hänen tavatonta kiivauttansa. Tämän nuoren, kaikkivaltiaan miehen vimmassa oli jotakin mahtavaa ja turmaista, koska se ukkosilman lailla saattoi tuottaa kuolemaa. Hän, joka ei luullut murheelleen löytyvän vertaa, tunsi itsensä voitetuksi tämän uhkauksiin ja väkivaltaan puhkeavan murheen nähdessään.
"Sire", rukoili hän, "vielä kerran, poistukaa, minä rukoilen, Tämän turvapaikan rauha on minua jo vahvistanut, minä tunnen itseni tyynemmäksi Jumalan kädessä. Jumala on sellainen suojelija, jonka edessä kaikki ihmisten pienet häijyydet raukeavat tyhjiin. Sire, vielä kerran, jättäkää minut Jumalan haltuun."
"Sanokaa sitten suoraan", huudahti Ludvig, "että te että koskaan ole minua rakastanut; sanokaa, että nöyryyteni ja katumukseni hivelee ylpeyttänne, mutta että murheeni ei tuota teille tuskaa. Sanokaa, että Ranskan kuningas ei teille enää ole rakastaja, jonka hellyys voisi luoda onnenne, vaan itsevaltias, jonka oikku on sydämestänne katkaissut viimeisenkin tunteellisuuden säikeen. Älkää sanoko etsivänne Jumalaa, vaan pakenevanne kuningasta. Ei, Jumala ei ole taipumattomissa päätöksissä mukana; Jumala sallii katumuksen ja kuulee tunnontuskat; hän antaa anteeksi, hän tahtoo, että rakastamme."
Louise vääntelehti kärsimyksestä kuullessaan nämä sanat, jotka saivat veren tulena kiertämään hänen suonissaan.
"Mutta ettekö sitten ole kuullut?" sanoi hän.
"Mitä?"
"Ettekö ole kuullut, että olen karkoitettu, halveksittu, halveksittava?"
"Minä teen teistä hovini enimmin kunnioitetun, rakastetun, kadehditun naisen."