"Ah, on välttämätöntä, että me eroamme, sire!"
"Mutta sinä et siis ollenkaan rakasta minua?"
"Oi, Jumala tietää sen!"
"Valhetta, valhetta!"
"Oi, ellen teitä rakastaisi, sire, niin antaisin teidän menetellä tahtonne mukaan, antaisin kostaa puolestani! Hyvitykseksi minulle tehdystä loukkauksesta ottaisin vastaan tarjoamanne voitonriemun, joka olisi niin suloista ylpeydelle. Nyt sitävastoin, näette, en halua edes rakkautenne tuottamaa ihanaa korvausta. Ja kuitenkin on teidän rakkautenne minun elämäni, sillä tahdoinhan kuolla, kun luulin, että te ette minua enää rakastanut."
"Ah niin, niin, minä tiedän sen nyt, minä tunnen sen tällä hetkellä. Sinä olet pyhin, kunnioitettavin kaikista naisista. Kukaan ei ansaitse yhtä hyvin kuin sinä sekä minun rakkauttani ja kunnioitustani että kaikkienkin kiintymystä ja arvonantoa; eikä kukaan joudukaan saamaan niin suurta rakkautta osakseen kuin sinä, Louise, — kellään ei ole niin suutta valtaa minuun nähden kuin sinulla! Niin, minä vannon sinulle, että tällä hetkellä murskaisin maailman kuin lasipallon, jos se olisi tielläni. Sinä vaadit minua tyyntymään, antamaan anteeksi? Tapahtukoon niin, minä rauhoitun. Sinä tahdot hallita lempeydellä? Hyvä, minä olen lempeä ja säyseä. Säädä vain, miten minun on käyttäydyttävä, ja minä tottelen."
"Ah, hyvä Jumala! Mikä olen minä, tyttörukka, sanellakseni tavuakaan teidänlaisenne kuninkaan ohjeeksi?"
"Sinä olet minun elämäni ja sieluni! Eikö sielu hallitse ruumista?"
"Oi, te siis rakastatte minua, kallis hallitsijani?"
"Langeten molemmille polvilleni, kädet ristissä, kaikella voimallani, mitä Jumala on minulle suonut. Minä rakastan sinua kylliksi, uhratakseni elämäni hymyhuulin, kun vain virkat sanasen!"