"Hänkö?"
"Te saatatte siitä erehtyä, sire. Mutta minä tunnen hänet. Hän kykenee ärsyttämään sotaan parhaat sukulaiset ja hellimmät ystävät. Näettehän, miten hän jo kylvää eripuraisuutta meidän välillemme."
"Minä vakuutan teille…" yritti kuningas.
"Sire, ottakaa huomioon, että me elimme hyvässä yhteisymmärryksessä, mutta kielittelyllään ja viekkailla valituksillaan hän on ärsyttänyt teidän majesteettinne minua vastaan."
"Minä vannon", vastasi kuningas, "että hänen huuliltaan ei ole koskaan lähtenyt katkeraa sanaa. Vannon, että hän ollessani kiihtyneessäkin mielentilassa ei ole sallinut minun uhata ketään. Vannon, että teillä ei ole hartaampaa, kunnioittavampaa ystävätärtä."
"Ystävätärtä?" toisti Madame äärimmäisen halveksivasti.
"Varokaa unohtamasta, Madame", sanoi kuningas, "että te olette nyt ymmärtänyt minut ja että tästä hetkestä lähtien kaikki tasoittuu. Neiti de la Vallièresta tulee se, mitä minä tahdon hänen olevan, ja hän voi huomenna asettua valtaistuimelle, jos niin haluan."
"Hän ei ainakaan ole sille syntynyt, ja jos voittekin määrätä hänen tulevaisuutensa, täytyy teidän kuitenkin jättää hänen entisyytensä silleen."
"Madame, minä olen ollut teille erittäin suopea ja kohtelias. Älkää pakottako minua muistamaan, että minä olen käskijä."
"Sire, siitä olette minulle jo kahdesti huomauttanut. Minulla on kunnia ilmoittaa teille taipuvani."