"Mainiosti."
"Se on hovineitojen ikkuna. Kas, helteisen illan vuoksi neiti de la Vallière tuolla juuri avaa ikkunaansa. Ah, kuinka hyvin voisi peloton rakastaja nousta juttelemaan hänelle, jos aavistaisi nämä yhdeksäntoista jalkaa pitkät tikkaat, jotka ulottuvat juuri ikkunalaudan alle!"
"Mutta sanoithan, että tyttö ei ole yksinään? Eikö neiti de Montalais asu hänen kanssaan?"
"Neiti de Montalaisia ei tarvitse ottaa lukuun. Hän on tytön lapsuudenystävä ja peräti hartaasti kiintynyt toveriinsa, oikea kaivo, johon voi huoletta upottaa kaikki salaisuudet."
Ainoakaan sana tästä keskustelusta ei jäänyt kuninkaalta kuulematta.
Olipa Malicorne huomannut kuninkaan hiljentäneen askeleitansakin, suodakseen hänelle aikaa puhua loppuun.
Portille saavuttua Ludvig jättikin kaikille muille hyvästi paitsi Malicornelle. Se ei ihmetyttänyt ketään, sillä tiedettiinhän kuninkaan olevan rakastunut ja aavisteltiin hänen sepittelevän kuutamorunoja. Tosin ei tänä iltana ollut kuutamoa, mutta kuningas saattoi runoilla kuitenkin. Kaikki lähtivät. Silloin kuningas kääntyi kunnioittavasti odottelevaan Malicorneen päin.
"Mitä te äsken puhuitte tikapuista, herra Malicorne?" hän kysyi.
"Minäkö, sire, — puhuinko minä tikapuista?"
Ja Malicorne kohotti silmänsä taivaalle ikäänkuin tavoitellakseen muististaan häipyneitä sanoja.