Jo tuntia myöhemmin kuin oli tehnyt tämän uuden päätöksen oli de Saint-Aignan siis noiden kahden huoneen isäntänä, ja siitä kymmenen minuutin kuluttua Malicorne toi hänen luokseen verhoilijat.
Sillävälin kuningas tiedusti suosikkiaan. Juostiin hakemaan de Saint-Aignania ja tavattiin Dangeau. Tämä neuvoi Guichen luo, ja vasta sieltä löytyi kaivattu. Mutta hän ilmestyi viivästyneenä; kuningas oli pari kolme kertaa levottomasti liikahtanut, ennenkuin de Saint-Aignan aivan hengästyksissään astui herransa eteen.
"Sinäkin jätät minut?" virkkoi Ludvig XIV siihen valittavaan tapaan, jolla Caesar kahdeksantoista vuosisataa aikaisemmin lienee lausunut tu quoque.
"Sire", selitti de Saint-Aignan, "minä en jätä kuningastani, päinvastoin. Minä järjestelin muuttoani."
"Mitä muuttoa? Luulin muuttosi tulleen kuntoon jo kolme päivää sitten."
"Niin kyllä, sire. Mutta minä asun nykyisissä huoneissani epämukavasti ja siirryn tuonne vastapäiseen rakennukseen."
"Enkö sitä sanonut, että sinäkin jätät minut!" huudahti kuningas. "Oih, tuo jo menee yli rajojen! Kun minulla vain oli nainen, jolle sydämeni sykkii, niin koko perhekunta liittoutui häntä minulta ryöstämään. Minulla oli ystävä, jolle uskoin huoleni ja joka auttoi minua niiden taakkaa kantamaan, mutta valituksiini väsyneenä ystävä jättää minut lupaakaan pyytämättä."
De Saint-Aignan purskahti nauramaan. Kuningas arvasi, että tässä kunnioituksen puutteessa piili jotakin salaperäistä.
"Mitä on tekeillä?" hän huudahti toiveikkaana.
"No, sire, se ystävä, jota kuninkaani parjaa, yrittelee hankkia kuninkaalle kadotetun onnen takaisin."