"Niin, tietysti."
"Käytän sitä jatkaakseni koruompelusta, johon teidän korkeutenne on suvainnut kiinnittää huomiotanne ja joka minulla jo ennakolta on kunnia teille tarjota."
Ja kunnioittavasti kumarrettuaan tyttö poistui kammioonsa. Neidit de Montalais ja de Tonnay-Charente tekivät samoin. Huhu ajoretkestä levisi heidän mukanaan Madamen asunnosta pitkin palatsia. Kymmenen minuuttia myöhemmin Malicorne tiesi Madamen päätöksestä ja sujautti Montalaisin oven alitse näin kuuluvan kirjelapun:
'On välttämätöntä, että L.V. viettää yönsä Madamen kanssa.'
Sovittuun tapaan Montalais ensin poltti paperin, ja sitten hän alkoi aprikoida. Hän oli nokkela tyttö, ja pian oli hänen suunnitelmansa valmis.
Hetkellä, jolloin hänen oli mentävä Madamen luo, nimittäin kello viideltä, hän riensi juoksujalkaa pihamaan yli, ja saavuttuaan kymmenkunnan askeleen päähän siinä seisoskelevasta upseeriryhmästä hän parahtaen hervahti sirosti polvelleen, ja kun hän nousi matkaansa jatkamaan, nähtiin hänen ontuvan.
Herrasmiehet riensivät häntä tukemaan. Montalais oli nyrjäyttänyt jalkansa. Siitä huolimatta hän uskollisena velvollisuudelleen yhä ponnisteli Madamen luo.
"Mikä on? Miksi onnutte?" kysyi tämä. "Minä luulin teitä la
Vallièreksi."
Montalais kertoi, miten hän pikemmin ehtiäkseen oli juossut ja siinä nyrjäyttänyt nilkkansa. Madame näkyi häntä säälittelevän ja tahtoi heti lähettää noutamaan lääkäriä. Mutta tyttö vakuutteli, että vamma ei ollut vakavaa laatua.
"Madame", virkkoi hän, "pahoittelen vain, etten voi täyttää palvelustani, ja aioin pyytää neiti de la Vallièrea astumaan sijaani…"