"Suotteko minulle kunnian", sanoi hän, "ottaa käsivartenne mennäksemme tervehtimään kuningasta, joka odottaa meitä?"
Näin lausuen Buckingham yhä hymyilevänä tarttui Lucy Stewartin käteen, vieden hänet pois.
Yksikseen jäätyänsä Mary Graffton pysyi hetkisen liikahtamatta, pää olalle kallistettuna nuorille englannittarille ominaiseen, viehättävän soreaan tapaan ja silmillään tähystellen Raoulia, ikäänkuin epätietoisena, mitä tekisi. Vihdoin, kun hänen poskensa vuorotellen vaaleten ja punehtuen olivat ilmaisseet hänen sydämessään riehuvan taistelun, hän näkyi tekevän päätöksensä ja eteni varmoin askelin penkkiä kohti, jolla Raoul istui haaveilemassa, kuten Buckingham aivan oikein oli sanonut.
Maryn keveiden askelten ääni viheriällä nurmikolla riitti havahduttamaan Raoulin. Tämä käänsi päätänsä, havaitsi nuoren tytön ja käveli toveria vastaan, jonka onnellinen sattuma hänelle toi.
"Minut on lähetetty luoksenne, monsieur", tervehti Mary Graffton, "huolitteko seurastani?"
"Ja ketä minun on tästä onnesta kiittäminen, mademoiselle?" kysyi
Raoul.
"Herra de Buckinghamia", vastasi Mary tekeytyen hilpeäksi.
"Herra de Buckinghamia, joka niin intohimoisesti etsii seuraanne.
Pitääkö minun uskoa teitä, mademoiselle?"
"Siitä näette, monsieur, että kaikki liittoutuu saadakseen meidät viettämään parhaan tai pikemminkin pisimmän osan päivästä yhdessä. Eilen kuningas määräsi minut istumaan viereenne pöydässä; tänään taas herra de Buckingham pyytää minua tulemaan kumppaniksenne tälle penkille."
"Ja hän on poistunut jättääkseen minulle paikan avoimeksi?" kysyi Raoul hämillään.