Tuskin oli ritari astunut taloon, kun Saint-Gervaisin torninkello löi kahdeksan. Ja kymmenen minuutin kuluttua tulikin palvelijan saattama nainen kolkuttamaan samalle portille; tämän avasi heti vanha palvelijatar.
Sisäpuolelle tultuaan nainen kohotti huntuansa. Hän ei enää ollut kaunotar, mutta nainen yhäti; hänen nuoruutensa oli mennyttä, mutta hän oli vielä vilkasliikkeinen ja komean näköinen. Kallisarvoisella ja aistikkaalla puvullaan hän peitteli ikää, jota ainoastaan Ninon de l'Enclos[12] kykeni hymyillen vastustamaan.
Edellä saapunut ritari tuli pylväseteisessä vastaan ja sanoi antaen hänelle kätensä:
"Hyvää iltaa, rakas herttuatar."
"Hyvää iltaa, rakas Aramis", vastasi herttuatar.
Hänet johdettiin upeasti kalustettuun salonkiin, jonka korkeita ikkunoita päivän viimeiset säteet kultasivat muutamien kuusien tummain latvuksien läpi tunkeutuen.
He istuutuivat vierekkäin, mutta kumpainenkaan ei ajatellut pyytää valoa sytytettäväksi, joten he hautausivat huoneen hämyyn niinkuin olisivat tahtoneet jättäytyä molemminpuoliseen unohdukseen.
"Te ette ole antanut minulle mitään elonmerkkiä sen koommin kuin keskustelimme Fontainebleaussa, chevalier", aloitti herttuatar; "minun täytyy tunnustaa, etten ollut vielä koskaan niin hämmästynyt kuin nähdessäni teidät fransiskaanimunkin hautajaisissa ja huomatessani, että te olitte päässyt eräitten salaisuuksien perille."
"Voin selittää teille läsnäoloni hautuumaalla, — voin kertoa, miten olen saanut tietoni", vastasi Aramis.
"Mutta ennen kaikkea puhukaamme hiukan itsestämme", sanoi herttuatar.
"Olemmepa jo kauan olleetkin hyviä ystävyksiä."