"Mutta miten ihmeessä tekin osuitte samaan ravintolaan, missä veljeskunnan matkustavaiset kokoontuivat?"
"Aivan sattumalta", vastasi Aramis tyynellä äänellä. "Olin menossa herra Fouquetin luo linnaan, päästäkseni hänen majesteettinsa vastaanottoon; tien varressa kohtasin miesparan kuolemansairaana ja tunsin hänet. Jatkon te tiedätte, hän heitti henkensä minun käsivarsieni kannattelemana."
"Niin, mutta jättäen teille taivaassa ja maan päällä niin suuren vallan, että te hänen valtuudellaan saatoitte määräillä kuten hallitsija."
"Sain häneltä tosiaan joitakuita tehtäviä."
"Mitä minun osalleni?"
"Sen olen teille jo sanonut. Kaksitoistatuhatta livreä maksettavaa.
Lähetin teille osoituksen, — ettekö vielä ole nostanut rahoja?"
"Kyllä, kyllä. Voi, rakas piispa, teidän sanotaan antavan noita määräyksiä niin salaperäisen juhlallisesti ja niin ylhäisen majesteetillisesti, että teidät yleiseen uskotaan korkean vainajan seuraajaksi."
Aramis punastui kärsimättömästi. Herttuatar jatkoi:
"Olen kuulustanut asiaa Espanjan kuninkaalta, ja hän huomautti minulle, että jesuiittien suurmestarin tulee olla veljeskunnan sääntöjen mukaan espanjalainen, — jota te ette ole."
Aramis vastasi vain: