"Pyytäkää minulta jotakin."
"Minäkö pyytäisin!"
"Niin, tiedänhän, että te olette kaikkia omia pyyteitä vailla, mitä jaloin ja ylväin sielu."
"Älkää ylistäkö minua liiaksi, madame", sanoi herttuatar jo huolestuen.
"En voi koskaan kiittää teitä ansionne mukaisesti."
"Ikä ja onnettomuudet muuttavat ihmistä paljon, madame."
"No, sitten minulla on hyvät toiveet!"
"Miten niin?"
"Entinen kaunis, ylpeä, ihailtu Chevreusen herttuatar olisi vastannut minulle hylkivästi: 'Minä en halua teiltä mitään.' Jos teillä on ollut onnettomuuksia ja jos ne kerran muuttavat ihmisluontoa, niin kenties nyt otattekin vastaan tarjoukseni, kun lausun kaikesta sydämestäni tahtovani sitä."
Herttuattaren katse ja hymy kirkastui herttaiseksi; hänet oli viehätetty otolliseen tilanteeseen, ja hän ei enää kierrellyt, kun kuningatar uudestaan kehoitti: