Huumaantuneena, säikähtyneenä, epätoivoissaan tai pikemmin järjiltään tuskastuneena, tahdottomana, ilman päämäärää, hän pakeni kohtauksesta, jonka lopun oli nähnyt la Vallièren huoneessa. Kuningas, Montalais, Louise, tuo huone, tuo omituinen poissulkeminen, — Louisen murhe, Montalaisin pelästys, kuninkaan suuttumus, kaikki ennusti hänelle onnettomuutta. Mutta minkälaista?
Lähteneenä Lontoosta sentähden, että häntä oli varoitettu vaarasta, näki hän heti ensi askeleella sen varoituksen aiheelliseksi. Eikö se ollut kylliksi rakastajalle? Kyllä tosiaankin, mutta se ei riittänyt jalolle sydämelle, joka ylpeästi tahtoi viimeiseen asti luottaa yhtäläiseen vilpittömyyteen kuin hänen omanakin elämänohjeenaan oli.
Raoul ei kuitenkaan etsinyt selityksiä sieltä, mistä mustasukkaiset tai vähemmän ujot rakastajat olisivat kiirehtineet sitä tavoittamaan. Hän ei mennyt sanomaan armaalleen: "Louise, etkö sinä enää rakasta minua? Louise, rakastatko toista?" Rohkeana miehenä, yhtä hyvänä ystävänä kuin uskollisena rakastajanakin, tarkoin sanansa pitävänä ja uskoen muiden sanaan Raoul ajatteli: — De Guiche on kirjoittanut minulle varoittaakseen, de Guiche tietää jotakin; menen kysymään de Guichelta, mitä hän tietää, ja sanomaan hänelle, mitä olen nähnyt.
Matka sinne ei ollut pitkä. De Guiche, joka pari päivää sitten oli tuotu Fontainebleausta Pariisiin, alkoi toipua vammoistaan ja käveli jo hiukan kamarissaan.
Hän huudahti ilosta nähdessään Raoulin astuvan sisään pitkällisen poissaolon jälkeen. Raoul huudahti tuskasta nähdessään de Guichen niin kalpeana, laihtuneena ja surullisena. Kaksi sanaa ja liike, jolla potilas torjui Raoulin käsivarren riittivät viimemainitulle ilmaisemaan totuuden.
"Niin sitä käy!" virkkoi Raoul istahtaen ystävänsä viereen; "rakastetaan ja kuollaan!"
"Ei, ei vainkaan kuolla", vastasi de Guiche hymyillen, "koskapa olen ylhäällä ja syleilen sinua."
"Oh, minä ymmärrän kyllä."
"Ja minäkin ymmärrän sinut. Sinä uskottelet itsellesi, että olen onneton, Raoul?"
"Valitettavasti!"