"Mutta minä puhelin kanssanne sitten yöllä, ja te ette maininnut siitä mitään, herra Fouquet."
"Sire, miten olisin voinut toivoa teidän majesteettinne laskeutuvan alas korkeasta piiristänne siinä määrin, että kunnioittaisitte minun kotiani kuninkaallisella läsnäolollanne?"
"Suokaa anteeksi, herra Fouquet, mutta tehän ette missään muodossa puhunut minulle juhlastanne."
"En puhunut siitä kuninkaalle — toistan vieläkin, ensiksikin siitä syystä, että juhlan toimeenpanemisesta ei ollut mitään lopullista päätetty, ja toisekseen pelkäsin epäystä."
"Ja millä perusteella pelkäsitte minun kieltäytyvän, herra Fouquet?
Olen päättänyt saattaa välimme aivan selviksi, kuten näette."
"Arastelin katkeran pettymyksen karttelussa, sire, kun niin kovin hartaasti halusin nähdä kuninkaan jonakuna otollisena hetkenä ottavan vastaan kutsuni."
"No, huomaanpa, herra Fouquet, että meidän on peräti helppo päästä hyvään keskinäiseen ymmärrykseen. Te haluatte kutsua minut juhlaanne, minä olen halukas tulemaan; kutsukaa, niin saatte minut vieraaksenne."
"Mitä! Teidän majesteettinne suvaitsee vastaanottaa kutsuni?" sopersi yli-intendentti.
"Luulen todellakin tekeväni enemmän, monsieur", sanoi kuningas hymyillen, "sillä minä lienen oikeastaan nyt itse tarjoutunut."
"Teidän majesteettinne tuottaa minulle ääretöntä kunniaa ja iloa!" huudahti Fouquet; "minun täytyy vain sanoa, kuten herra de la Vieuville lausui teidän esi-isällenne Henrik IV:lle Domine, non sum dignus."[3]