"Oi, näin sinä sanot tuhatkertaisesti enemmän! Tosiasioita, taivaan tähden, tosiasioita, rukoilen! Ystäväni, ainoa ystäväni, puhu! Sydämeni on lävistetty, verta vuotava; minä kuolen tuskaan!…"
"Jos niin on asia, rakas Raoul", vastasi de Guiche, "niin rauhoitat omantuntoni, ja minä puhun varmana siitä, etten sano muuta kuin lohdutusta siihen epätoivoon verraten, jonka vallassa näen sinun olevan."
"Minä kuuntelen, minä kuuntelen…"
"No", virkkoi kreivi de Guiche, "voin sinulle sanoa, minkä kuulisit ensimmäisen vastaantulijan suusta."
"Ensimmäisen vastaantulijan! Siitä jo puhutaan?" huudan Raoul.
"Ennen kuin sanot: 'siitä puhutaan', ystäväni, ota sentään huomioon, mistä kaikesta voidaan saada puheenaihetta. On totisesti vain kysymys pohjaltaan perin viattomista asioista, ehkä kävelyretkestä…"
"Ah, huvikävelystä kuninkaan kanssa?"
"Niinhän tietenkin, kuninkaan kanssa. On kai kuningas hyvin usein ollut kävelyllä naisten keralla, eikä siitä silti…"
"Et olisi kirjoittanut minulle, toistan vieläkin, jos se kävely olisi ollut aivan luonnollinen."
"Tiedän kyllä, että kuninkaalle olisi paremmin sopinut sen myrskyn aikana etsiä suojaa kuin seisoa avopäin la Vallièren edessä; mutta…"