"Hei, se on totta, se on totta!"…
"Mene siis hänen luokseen. Hän valaisee sinulle silmiesi ärtymättä."
Lakeija astui sisään.
"Mikä on?" kysyi de Guiche.
"Herra kreiviä odotetaan posliinihuoneeseen."
"Hyvä. Sallitko, rakas Raoul? Tunnen itseni ihan ylpeäksi siitä, että nyt kykenen taas kävelemään!"
"Tarjoisin sinulle käsivarteni, de Guiche, ellen aavistaisi, että odottaja on nainen."
"Luulen niin", myönsi de Guiche hymyillen, ja hän jätti Raoulin.
Tämä pysyi liikkumattomana, ajatuksiinsa vaipuneena, muserrettuna kuin kaivosmies, jonka päälle holvi on luhistunut. Hän on haavoittunut, hänen verensä vuotaa, hänen ajatuksensa keskeytyy, hän yrittää toipua ja pelastaa järkensä avulla henkeään. Muutama minuutti riitti Raoulille hänen haihduttaakseen näiden kahden paljastuksen aiheuttaman huimauksen. Hän oli jo saanut ajatustensa langoista kiinni, kun hän äkkiä luuli oven läpi eroittavansa Montalaisin äänen posliinihuoneesta.
— Hän! — huudahti Raoul mietteissään. — Niin, se on hänen äänensä. Kah, siinäpä nainen, joka voisi sanoa minulle totuuden. Mutta kyselenkö häneltä täällä? Hänhän kätkeytyykin minulta; tulee varmaankin Madamen asioissa… Minä käyn häntä kotonaan tapaamassa. Hän selittää minulle säikähdyksensä, pakonsa, sen kömpelön tavan, jolla minut häädettiin. Hän kertoo minulle kaiken tuon… sitten kun herra d'Artagnan, joka tietää kaikki, on vahvistanut sydäntäni. Madame… keimailijatar… No niin, keimailijatar, mutta hyvinä hetkinään hän rakastaa. Keimailevana hän on oikullinen kuin kuolema ja elämä, mutta hän saa de Guichen kiittämään itseään onnellisimmaksi ihmiseksi. Se mies ainakin kävelee ruusuilla. Lähdetään!