Colbertia puistatti. Hän aavisti ilmiantoa. Hänen käytöksensä oli paljastunut. Sana Fouquetilta vain, varmasti esitetty todistus, niin Ludvig XIV:n nuorekkaan suoramielisyyden edessä haihtuisi Colbertin kaikki suosio. Hän vapisi pelosta, että sellainen uhkarohkea isku kukistaisi hänen suurenmoisten hankkeittensa telineet, ja tosiaankin tämä isku oli niin mukava antaa, että mainio pelaaja Aramis ei olisi sitä lyönyt laimin.
"Sire", virkkoi Fouquet huolettomasti, "koska olette suvainnut antaa minulle anteeksi, teen tunnustukseni kevein sydämin: tänä aamuna myin yhden viroistani."
"Yhden viroistanne!" huudahti kuningas. "Minkä sitten?"
Colbert kävi kalmankalpeaksi.
"Sen, sire, joka minulle antoi ison kauhtanan ja ankaran muodon: yliprokuraattorin viran."
Kuningas ei voinut pidättää huudahdustaan ja katsahti Colbertiin. Otsa hikeä valuen tämä tunsi olevansa pyörtymäisillään.
"Kelle myitte viran, herra Fouquet?" kysyi kuningas.
Colbert nojasi uuninreunusta vasten.
"Eräälle parlamenttineuvokselle, sire, nimeltään Vanel."
"Vanel?"