"Ajattele toki."
"Mitä?"
"Että sinä et enää ole kahdenkymmenen korvilla. Usko minua, veikkonen, puhun ihan vakavasti: vankila on surma meidän ikäisillemme. Ei, ei, minä en salli, että riudut vankihuoneessa. Pelkkä sen ajatteleminenkin viipoittaa päätäni!"
"Ystävä", vastasi Atos, "Jumala on onneksi antanut minulle yhtä kestävän ruumiin kuin sielunkin. Usko minua, pysyn lujana viimeiseen hengenvetooni asti."
"Mutta tuo ei ole lujuutta, rakas ystävä, vaan hupsuttelua."
"Ei, d'Artagnan, tämä on korkeinta järkeä. Älä luule, että rahtuakaan pohdin kanssasi kysymystä, saatatko minut pelastamalla itsesi turmioon. Olisin tehnyt sen, minkä sinä teet, jos pako olisi minulle sopinut. Olisin siis vastaanottanut sinulta, minkä sinä epäilemättä samanlaisessa tilaisuudessa olisit ottanut minulta vastaan. Ei, tunnen sinut liian hyvin viitatakseni siihen kohtaan."
"Ah, kunpa noudattaisit neuvoani", sanoi d'Artagnan, "kyllä minä juoksuttaisin kuningasta perässäsi!"
"Hän on kuningas, rakas ystävä."
"Oh, samantekevää minulle! Olkoon vainkin kuningas, mutta minä vastaisin hänelle surkeilematta: 'Sire, vangituttakaa, karkoittakaa, surmauttakaa ken tahansa Ranskassa ja Euroopassa; käskekää minun vangita tai lävistää tikarilla ken hyvänsä, vaikkapa oma veljenne, mutta älkää ikinä koskeko kehenkään neljästä muskettisoturista, tai mordioux..,"
"Hyvä ystävä", vastasi Atos tyynesti, "tahtoisin saada sinut varmistumaan eräästä seikasta, nimittäin että haluan tulla vangituksi, — että ennen kaikkea toivon vangitsemista."