Pian he olivat vankilanpäällikön ruokasalissa, jossa d'Artagnanin silmät ensinnä kiintyivät Aramiksen kasvoihin. Tämä istui Baisemeauxin vieressä, odotellen hyvää ateriaa, jonka tuoksu jo leijui kautta huoneiston.
Jos d'Artagnan teeskentelikin ihmetystä, niin Aramis ei sitä teeskennellyt. Hän säpsähti nähdessään molemmat ystävänsä, ja hänen mielenliikutuksensa oli ilmeinen.
Sillävälin Atos ja d'Artagnan tervehtivät, ja kummastunut Baisemeaux, hämillään näiden kolmen vieraansa yhtymisestä, alkoi tuhansin elein kierrellä ja kaarrella heidän ympärillään.
"Kas vain!" virkahti Aramis. "Mikä sattuma…?"
"Samaa kysymme sinulta", vastasi d'Artagnan.
"Olemmeko kaikin saapuneet tyrmään teljettäviksi?" huudahti Aramis, tekeytyen hilpeäksi.
"Hehheh", naurahti d'Artagnan, "kyllähän nämä seinät hitonmoisesti haiskahtavat vankilalta. Herra Baisemeaux, tehän tuonnoin kutsuitte minut illalliselle?"
"Minä?" huudahti Baisemeaux.
"Kah, näytätte kuin pilvistä pudonneelta! Ettekö enää muista?"
Baisemeaux kalpeni, punastui, tarkkasi häntä silmäilevää Aramista ja änkytti lopuksi: