"Sire", sanoi la Vallière melkein voitettuna, mutta tehden viimeisen ponnistuksen, "vielä kerran, sire, ajatelkaa mitä suruja teidän majesteettinne saa kestää minun tähteni. Tällä hetkellä, hyvä Jumala, teitä etsitään, teitä kutsutaan. Kuningatar on varmaan levoton, ja Madame, voi, Madame!…" huudahti nuori tyttö nähtävästi pelon vallassa.
Tämä nimi vaikutti jotenkuten kuninkaaseenkin. Hän säpsähti ja päästi la Vallièren vihdoinkin syleilystään. Sitten hän astui tielle päin tähystämään ja palasi melkein huolestuneena la Vallièren luo.
"Madame, sanoitte?" virkkoi hän.
"Niin, Madame, — Madame, joka myöskin on mustasukkainen", vastasi la Vallière painavasti. Ja ujostelevilla, siveän pelokkailla silmillään hän rohkeni hetkiseksi katsahtaa kuningasta kysyvästi kasvoihin.
"Mutta", ponnistausi Ludvig vastaamaan, "Madamella ei mielestäni ole mitään syytä olla mustasukkainen minun suhteeni, — hänellä ei ole mitään oikeutta…"
"Ah!" äännähti la Vallière.
"Hoo, mademoiselle", sanoi Ludvig melkein moittivasti, "ettehän te kuulune niihin, joiden mielestä kälyllä on oikeus esiintyä mustasukkaisena langostaan?"
"Minun ei sovi tunkeutua teidän majesteettinne salaisuuksiin, sire."
"Oh, te uskotte sitä kuten muutkin!" huudahti kuningas.
"Minä uskon, että Madame on mustasukkainen, niin, sire", vastasi la
Vallière lujasti.