"Monsieur, minä menen satuloimaan hevoset!"
"Tee niin, ystäväni."
205.
Portos pääsee selvyyteen asiaa käsittämättä.
Kunnon Portos, uskollisena kaikille muinaisen ritarillisuuden laeille, oli päättänyt odottaa kreivi de Saint-Aignania päivänlaskuun asti. Ja kun hovimies ei ollut tulossa, — kun Raoul oli unohtanut sekundantilleen tästä ilmoittaa, ja kun miekkailupaikalla odottaminen alkoi tuntua mitä tuskallisimman pitkästyttävältä, oli Portos eräällä portinvartijalla tuottanut muutamia pulloja hyvää viiniä ja ison kimpaleen paistia, jotta hän aikansa kuluksi edes saisi silloin tällöin vetää tulpan ja pistää palasen poskeensa. Hän oli jo ehtinyt äärimmäisilleen, viimeisiin muruihin, kun Raoul saapui Grimaudin saattamana täyttä laukkaa ratsastaen.
Nähdessään tiellä nämä kaksi kiirehtivää hevosmiestä ei parooni epäillyt, että ne olivat hänen miehensä, ja nousten heti pehmeästä ruohosta, johon hän oli mukavasti istuutunut, hän alkoi norjistella polviaan ja ranteitaan, jupisten:
"Kauniita tapoja! Nyt se vintiö viimeinkin saapuu. Jos olisin poistunut paikaltani, ei hän olisi tavannut ketään ja olisi käyttänyt sitä hyväkseen."
Sitten hän suoristausi tanakasti seisomaan sotilaalliseen asentoon, pullistaen voimakkaalla vartalonsa liikkeellä valtavan rintansa komean kaarevaksi. Mutta de Saint-Aignanin sijasta hän huomasi Raoulin, joka epätoivoisin elein lähestyi häntä, huudellen:
"Oi, rakas ystävä! Oi, suokaa anteeksi! Voi, kuinka onneton olenkaan!"
"Raoul!" huudahti Portos ihmeissään.