"En."
"Ette kaipaa mitään?"
"En mitään."
"Ette vapauttakaan?"
"Mitä te nimitätte vapaudeksi, monsieur?" kysyi vanki taisteluun aikovan miehen äänellä.
"Ymmärrän vapaudella kukkia, ilmaa, päivänvaloa, tähtiä, onnea saada juoksennella, minne kaksikymmenvuotiaat, jäntevät jalkanne tahtovat kantaa."
Nuori mies hymyili, mutta olisi ollut vaikea sanoa, johtuiko se alistumisesta vai ylenkatseesta.
"Katsokaa", haastoi hän, "minulla on tuossa japanilaisessa maljakossa kaksi ruusua, jotka eilen poimittiin umppuina kuvernöörin puutarhasta. Ne puhkesivat tänä aamuna, avaten purppurateriönsä silmäini edessä. Kunkin kukkalehtensä lauetessa ne levittivät hurmaavaa tuoksuaan; kammioni on sitä aivan täynnä. Nämä kaksi ruusua, näettehän, ovat lajinsa ihanimpia; ja ruusut ovat viehkeimmät kukkasien joukossa. Miksikä siis toivoisin muita kukkia, kun minulla on kaikkein kauneimmat?"
Aramis katseli nuorta miestä ihmetellen.
"Jos kukkaset tietävät vapautta", jatkoi vanki surumielisesti, "on minulla siis vapaus, koska minulla on kukkia."