"Laskin olevan kymmenen minuuttia käytettävänäni, ennenkuin hän saavuttaisi minut, jos hän, arvaten olopaikkani, tulisi suoraan minua kohti; kaksikymmentä minuuttia, jos hänen pitäisi etsiä minua pitemmälti.
"Se riitti lukeakseni tuon tärkeän kirjeen, ja minä kiirehdin sovittamaan yhteen sen molempia kappaleita. Kirjaimet olivat jo alkaneet hävitä. Siitä huolimatta onnistuin kuitenkin saamaan sisällöstä selvän."
"Mitä siitä ilmeni, monseigneur?" kysyi Aramis hyvin uteliaana.
"Kyllin paljon, monsieur, uskoakseni että kasvattajani oli aatelismies ja että Perronnette, olematta ylhäinen nainen, oli enemmän kuin palvelijatar. Vieläpä havaitsin, että minulla oli jotakin syntyperää, koska Anna-kuningatar ja pääministeri Mazarin minusta niin huolehtivat."
Nuori mies pysähtyi aivan liikuttuneena.
"Ja miten sitten kävi?" kysyi Aramis.
"Opettajani kutsuma työmies ei löytänyt kaivosta mitään, vaikka myllersi sen perin pohjin. Opettajani taasen huomasi kaivonarkun märäksi. Sitäpaitsi en minäkään ollut niin hyvin kuivanut päivänpaisteessa, että Perronnette ei olisi havainnut vaatteitteni nihkeyttä. Kylmän veden vaikutuksesta ja ilmitulon pelosta sain vielä ankaran kuumeen, jonka tuottamassa houriossa kerroin kaikki. Oman tunnustukseni opastamana kaitsijani päällepäätteeksi löysi kuningattaren kirjeen palaset pielukseni alta."
"Ah", huudahti Aramis, "nyt käsitän!"
"Siitä lähtien on kaikki arvailua. Onneton herrasmies ja naisparka eivät kaiketikaan uskaltaneet pitää tapahtumaa salassa vaan kirjoittivat siitä kuningattarelle ja lähettivät hänelle revityn kirjeen."
"Ja senjälkeen", virkkoi Aramis, "teidät vangittiin ja tuotiin
Bastiljiin?"