"Haa, corboeuf!" huudahti d'Artagnan. "Minä käsitän… Se säästi sinulta aikaa ja nöyryytystä."
"Parbleu! Arvaat siis iloni, kun puolentoista vuoden hyvin järjestetyllä ruokinnalla — sillä minä vaivauduin itse ruokkimaan sitä vietävää…"
"Oh, kylläpä minä siinä parhaani mukaan autoin, monsieur", huomautti
Mouston kainosti.
"Ka, onhan se totta. Arvaat siis iloni, kun eräänä aamuna huomasin, että Moustonin täytyi, aivan kuin minun itsenikin, litistyä kulkeakseen pienestä salaovesta, jonka ne pahuksen rakennusmestarit ovat tehneet rouva du Vallon-vainajan kamariin Pierrefondsin linnassa. Tuosta ovesta puhuen muuten, ystäväiseni, kysyisin sinulta, joka tiedät kaikki, miksi nuo arkkitehdin hölmöt, joilla virkansa puolesta pitäisi olla varma silmämitta, saavat päähänsä tehdä ovet niin ahtaiksi, että niistä voivat kulkea vain laihat henkilöt."
"Nuo pikku ovet", vastasi d'Artagnan, "ovat aiotut rakastelijoille, ja rakastajahan on tavallisesti sorja ja hentovartaloinen."
"Rouva du Vallonilla ei ollut armastajia", keskeytti Portos majesteettisesti.
"Aivan oikein, veikkonen", vastasi d'Artagnan; "mutta arkkitehdit ovat ajatelleet sitä tapausta, että sinä kenties menisit uusiin naimisiin."
"Ah, se on mahdollista!" sanoi Portos. "Ja nyt, kun olen saanut selityksen liian kaitaisiin oviin, palatkaamme Moustonin lihomiseen. Mutta huomaa, että nämä kaksi asiaa koskettavat toisiaan, ystäväni. Olen aina pannut merkille, että aatokset yhdistyvät pareiksi. Ihmettele siis tätä ilmiötä, d'Artagnan: puhuin sinulle Moustonista, joka oli lihava, ja tulimme rouva du Valloniin…"
"Joka oli laiha."
"Hm, eikö se ole tavatonta?"