"Ja mitä peijakasta ne täällä tekevät?"
"Yksinkertainen juttu: odottavat vuoroansa."
"Joutavia! Olisivatko muka Bourgogne-hotellin näyttelijät muuttaneet tänne?"
"Ei, pääsyvuoroansa herra Percerinille."
"Mutta sittenhän meidänkin on odotettava?"
"Olkaamme me älykkäämpiä ja vähemmän ylpeitä kuin he! Me astumme maahan, tunkeudumme paashien ja lakeijain välitse ja suoriudumme tuotapikaa räätälin luokse, — sen takaan, olletikin jos sinä astelet edellä."
"Lähdetään", mukausi Portos.
Ja laskeutuen vaunuista ystävykset samosivat jalkaisin taloa kohti.
Tungos johtui siitä, että Percerinin katuovi oli lukossa ja tämän edessä seisoi lakeija, joka selitteli ylhäisen vaatetaiteilijan ylhäisille asiakkaille, että herra Percerin ei tällähaavaa voinut vastaanottaa ketään. Mahtava palvelija oli erästä suurta herraa kohtaan niin suosiollinen, että ilmaisi tälle kaikessa luottamuksessa yksityiskohtiakin, joita sitten toisteltiin pitkin katua: herra Percerinillä oli puuhanaan viisi pukua kuninkaalle, ja näin täpärässä tilanteessa hän oli sentähden sulkeutunut työhuoneeseensa tuumimaan niiden kuosia väriä ja koristelua.
Siihen selitykseen monet tyytyivätkin ja pyörsivät takaisin hyvillään siitä, että toki saivat tällaisen uutisen kerrottavakseen. Mutta sitkeämpinä pysyivät toiset vain itsepintaisesti karttamassa, että ovi avautuisi heille. Jälkimmäisten joukossa oli kolme Pyhän Hengen ritaria, joiden piti esiintyä tanssikuvaelmassa; tämä oli auttamattomasti tärveltymässä, elleivät nuo kolme suuruutta saaneet asujansa suuren Percerinin omakätisesti leikkaamina.