Madame Louisella oli läpitunkevat silmät niinkuin hänen muullakin suvullaan, ja hän kohdisti nyt silmänsä Lorenza Felicianiin samassa kun viimemainittu astui huoneeseen. Mutta hänestä oli nuori nainen niin nöyrän, niin suloisen näköinen, hänen mielestään olivat hänen suuret, mustat ja aivan äsken kyyneleitä vuodattaneet silmänsä niin viattomat, että hänen tunteensa muuttuivat vierasta kohtaan suopeiksi ja sisarellisiksi, vaikka hän äsken oli ollut hänelle vihamielinenkin.
"Tulkaa lähemmäksi ja puhukaa", kehoitti prinsessa.
Nuori nainen astui vavisten askeleen ja aikoi vaipua polvilleen.
Prinsessa nosti hänet ylös.
"Eikö teidän nimenne, madame, ole Lorenza Feliciani?" kysyi prinsessa.
"Kyllä, Madame."
"Ja te haluatte uskoa minulle jonkin asianne?"
"Oi, minä suorastaan kuolen, ellen sitä saa tehdä."
"Mutta miksi ette turvaudu rippituoliin? Minulla ei ole valta muuta kuin lohduttaa; pappi sekä lohduttaa että antaa anteeksi."
Nämä viimeiset sanat virkkoi Madame Louise arastellen.