"Sano: minun kunniani!"
"Voi Jumala, taivaan Jumala!"
Nuoren naisen sydäntä ahdisti ja kyyneleet puhkesivat esiin hänen suljettujen silmäluomiensa alta.
"Mitä sinä nyt näet?" kysyi Balsamo hämmästyneenä naisen hirveästä selvänäköisyydestä, joka joskus häntä itseäänkin peloitti.
"Ah, minä näen pimeyden, jossa haparoi haamuja; niissä on sellaisia, jotka kantavat kruunattua päätänsä käsissään, ja sinä, sinä seisot heidän keskellään kuin ylipäällikkö vimmatussa taistelussa. Minusta näyttää kuin sinulla olisi sama valta kuin itsellään Jumalalla, sinä käsket ja sinua totellaan."
"No niin", virkkoi Balsamo iloiten, "etkö siis ole ylpeä minusta?"
"Ah, sinä olet liian hyvä tullaksesi suureksi. Sitäpaitsi minä etsin itseäni tuosta ihmislaumasta, joka sinua ympäröi, enkä minä itseäni löydä, en. Eikä minua enää sieltä voi löytyä, ei voi löytyä enää", mutisi hän suruisesti.
"Missä sinä sitten olet?"
"Minä olen kuollut."
Balsamoa pöyristi.