Fritz kumartui maata kohti ja poistui huoneesta vieden noita neljää rohtimiin käärittyä kultaharkkoa, aivan kuin lapsi, joka tosin vaivalla, mutta ei silti kuitenkaan vielä horjahdellen tai raskaasti kantaa neljää oranssia.
"Tuopa veitikka on oikea Herkules", huomautti kardinaali.
"Kyllä, hän on melkoisen luja poika", vastasi Balsamo. "Mutta minun täytyykin ilmoittaa, että olen antanut hänen nauttia joka aamu siitä saakka kun otin hänet palvelukseeni kolme tippaa erästä eliksiriä, jonka oppinut ystäväni tohtori Althos on valmistanut. Vaikutukset alkavat jo tuntua, ja vuoden päästä voi hän toisella kädellään kantaa toista sataa naulaa."
"Kummallista! Käsittämätöntä!" supisi kardinaali. "Ah, minä en jaksa vastustaa kiusausta kertoa ihmisille tällaisesta."
"Tehkää se vain, monseigneur, tehkää se", sanoi Balsamo nauraen; "mutta älkää unohtako, että jos sellaisesta kerrotte, niin sitoudutte itse saapumaan paikalle sammuttamaan polttoroviotani, jos parlamentille sattuisi tulemaan halu paistaa minua Grève-torilla".
Saatettuaan ylhäistä vierastaan aina katuportille saakka hyvästeli
Balsamo häntä kunnioittavasti.
"Mutta lakeijaanne ei näy?" kysyi kardinaali.
"Hän läksi viemään kultaa vaunuihinne, monseigneur."
"Hän siis tietää, missä ne ovat?"
"Neljännen puun alla oikealle bulevardille käännyttäessä. Sen minä sanoin hänelle saksaksi, monseigneur."