Tämä seikka sai Vauguyonin herttuan, joka oli sangen tunteellinen mies, esiintymään tällä kertaa vielä tunteellisempana. Koko päivällisaterialla oli hän alinomaa nostanut nenäliinan silmilleen osoittaakseen, miten ankaraa surua hänen oppilaansa kadottaminen hänelle tuotti. Kun jälkiruoka viimein oli nautittu, niin hän oikein nyyhkytteli; mutta kun hän sitten joutui yksin, oli hän melkoista rauhallisempi.
Kutsu kuninkaan luo houkutteli jälleen nenäliinan taskusta esille ja kyyneleet vuotamaan silmistä.
"Tulkaa, la Vauguyon-parka", sanoi kuningas heittäytyen mukavasti lepotuoliin; "tulkaa, niin pakistaan vähän".
"Olen palveluksessanne, teidän majesteettinne", vastasi herttua.
"Istukaa tuohon, hyvä herttua; te taidatte olla aika väsynyt."
"Minäkö istumaan, sire?"
"Niin, istukaa kursailematta."
Ludvig XV osoitti herttualle töyrytuolia, joka oli asetettu niin, että valo lankesi kohtisuoraan opettajan kasvoille, mutta jätti sen sijaan kuninkaan kasvot varjoon.
"No niin, hyvä herttua", sanoi Ludvig XV: "nyt on kasvatustehtävänne täytetty".
"Niin, sire."