"Ei, ei, ystäväni; minähän pyysin teitä luokseni, tulkaa vain."
"No, tulenhan minä", sanoi Gilbert.
"Tästä oikealle, tänne näin, täällä asun."
Gilbert katsoi ylöspäin ja näki laskevan auringon viimeisten säteiden valossa torin kulmassa ja erään ryytipuodin oven päällä osoitekilvessä sanat:
Rue Plâtrière.
Tuntematon käveli yhä nopeammin, sillä kuta lähemmäksi hän tuli asuintaloaan, sitä enemmän lisääntyi hänen kuumemaisen kiihkeä jännityksensä, josta olemme puhuneet. Gilbert, joka ei tahtonut kadottaa häntä näkyvistään, tölmäsi joka hetki milloin jalankulkijoihin, milloin kantajien taakkoihin, milloin vaunujen pyöriin tai rattaiden aisoihin.
Hänen oppaansa näytti hänet jo aivan unohtaneen: hän kiiruhti nopein askelin, ajatellen selvästi yhä jotakin kiusallista.
Viimein pysähtyi hän erään oven eteen, jonka yläosa oli tehty rautasäleistä.
Nuoranpää pisti näkyviin ovessa olevasta reiästä: vanhus vetäisi nuorasta ja ovi aukeni.
Silloin hän kääntyi, ja nähdessään Gilbertin seisovan epäröiden ovella sanoi hän: