Dauphinen ääni kuului nyt puhtaana ja sointuvana, vaikka hiukan vavisten:
"Mistä ovesta hänen korkeutensa dauphin tulee sisään?" kysyi hän.
"Tuosta, Madame", vastasi Noaillesin herttuatar ja osoitti ovea, joka oli aivan vastakkaisella puolella kuin se, jonka takana dauphin seisoi.
"Mitä ääntä tuolta ikkunasta kuuluu?" lisäsi dauphine; "sehän on aivan kuin meren pauhua".
"Se on lukemattomain katselijain puheen sorinaa, kun he kävelevät juhlatulituksen valossa ja odottavat ilotulitusta."
"Ilotulitusta?" toisti dauphine surullisesti hymyillen. "Sitä tosiaan tarvittaisiin tänä iltana, sillä taivas on kovin synkkä, oletteko huomannut sen, madame?"
Dauphin oli nyt kyllästynyt odottamiseen ja sysäsi oven hiljaa auki, pisti päänsä sen raosta sisään ja kysyi, saisiko hän tulla.
Rouva de Noailles huudahti, sillä hän ei aivan heti tuntenut prinssiä.
Dauphinen hermoston olivat monet toisiaan seuranneet mielenliikutukset, jotka hänen oli täytynyt kärsiä, saaneet sellaiseen ärtyneeseen tilaan, jossa ollessaan ihminen pelästyy kaikkea, ja hän tarttui nyt rouva de Noaillesin käsivarteen.
"Se olen minä, madame", sanoi dauphin; "älkää säikähtäkö".