"Mutta loppu, sire?"
"Loppu, hyvä herttua", sanoi Ludvig XV tullen vakavaksi, "loppu on aina sama. Te tunnette minut; minä olen myöntyvinäni, enkä myönny milloinkaan. Antakaa naisväen imeskellä pientä mesikakkua, jonka minä heitän heille silloin tällöin niinkuin muinoin heitettiin Kerberoksen kitaan; mutta me: olkaamme rauhassa, häiritsemättä ja aina yhdessä! Ja koska tässä tuli kysymykseen selittely, pitäkää tämä omana asiananne: Levitköönpä mitä huhuja tahansa, saakaa minkälaisia kirjeitä hyvänsä, jotka minä olen allekirjoittanut… niin älkää jättäkö tulematta tänne Versaillesiin… Niin kauan kuin minä sanon teille niinkuin nyt sanon, herttua, olemme me hyviä ystäviä!"
Kuningas ojensi kätensä ministerille, joka kumartui sen puoleen, — ei kiitollisena enempää kuin kaunaakaan kantaen.
"Ryhtykäämme nyt työhön, olkaa hyvä, rakas herttua."
"Kuten teidän majesteettinne käskee", vastasi Choiseul avaten salkkunsa.
"Kuulkaa, sanokaapas minulle aluksi, mitä arvelette tuosta ilotulituksesta?"
"Se oli suuri onnettomuus, sire."
"Kuka on siihen syypää?"
"Herra Bignon, porvariston esimies."
"Ja onko kansa nurissut?"