Lakeija laski porraslaudan alas, ja herttua ja kreivitär, viimemainittu keveänä kuin luostarista päässyt impynen, astuivat alas vaunuista, jotka nyt lähtivät viemään hänen ylhäisyyttään nopeaa vauhtia erästä kumpua kohti. Sillä kummulla seisoi hänen kaikkeinkristillisin majesteettinsa etsiskellen likinäköisillä silmillään tuota häijyä kreivitärtä, jonka kaikki muut paitsi hän saattoivatkin helposti nähdä.
Rouva Dubarry ei hukannut aikaansa. Hän nojautui herttuan käsipuoleen ja veti hänet mukaansa metsikköön.
"Kuulkaas", sanoi hän, "luulen että itse Jumala lähetti tuon kunnon kardinaalin luoksemme".
"Päästäkseen itse hänestä edes hetkeksi, ymmärrän", vastasi herttua.
"Ei, vaan opastaakseen meitä etsittävämme jäljille."
"Me siis menemme hänen luokseen?"
"Tietysti. Mutta…"
"Mitä mutta, kreivitär?"
"Sanon suoraan, että minä niin pelkään!"
"Ketä?"