Herttua de Richelieu puristi uudestaan hänen sieviä käsiään ja nipisti hänen polvensa jalkainsa väliin, ja sanoi luoden Nicoleen silmäyksen, joka oli pelkkää hyväilyä ja lupauksia:
"Parooni, Nicolella ei ole toden totta vertaistansa hovissa; minä ainakin olen sitä mieltä. Mitä jälleen tulee tuohon ylhäiseen naiseen, jota hän, sen tunnustan, jossakin määrin muistuttaa, niin emme aio loukata hänen itserakkauttaan… Teillä, mademoiselle Nicole, on erinomaisen kaunis, vaalea tukka; teidän kulmakarvanne ja nenänne ovat piirteiltään suorastaan keisarilliset. Hyvä, istukaa neljännestunti kampauspöydän ääressä, ja nämä epätäydellisyydet, joina herra parooni niitä pitää, katoavat heti. — Nicole, lapsukaiseni, tahtoisitteko te olla Trianonissa?"
"Voi!" huudahti Nicole sulkien tähän yksitavuiseen sanaan koko sielunsa kiihkeän kaipuun.
"No, te pääsette Trianoniin, kultaseni; te pääsette sinne, ja siellä te luotte onnenne vahingoittamatta millään tavoin toisten menestystä. Parooni, vielä yksi sana."
"Puhu, hyvä herttuani."
"Menehän vähän ulos, sievä tyttöseni", sanoi Richelieu, "niin että saamme pakista hetkisen keskenämme".
Nicole poistui huoneesta ja herttua meni lähemmäksi paroonia.
"Se, että pyydän sinua hartaasti lähettämään tyttärellesi kamarineitsyen, johtuu siitä, että sellainen olisi kuninkaan mieleen", sanoi herttua. "Hänen majesteettinsa ei pidä köyhyydestä, eikä hän pelkää kauniita pikku kasvoja. Lyhyesti sanoen, minä tiedän asian."
"Menköön sitten Nicole Trianoniin, koska luulet sen olevan mieleen kuninkaalle", vastasi parooni de Taverney kyynillisesti hymyillen.
"No, koska annat siihen minulle luvan, niin minä vien Nicolen jo mukanani: hän saa tulla sinne minun vaunuissani."