Andrée läksi Trianoniin kello yhden tienoissa. Koskaan ei hän ollut joutunut pukeutumisessaan valmiiksi nopeammin eikä ollut aistikkaammin puettu kuin nyt. Nicole oli taidossaan suorastaan voittanut itsensä: hänen palvelustoimestaan ei ollut tosiaan puuttunut auliutta, tarkkaavaisuutta tai hyvää tahtoa.

Kun neiti de Taverney oli lähtenyt, tunsi Nicole olevansa asunnossa emäntänä ja ryhtyi sitä huolellisesti tarkastamaan. Hän tutki yksityiskohdittain kaikki, kirjeistä pienimpiinkin toilettiesineihin saakka, kamiinista konttorien takimmaisiin perukoihin.

Sitten tähysteli hän ulos ikkunasta tutustuakseen ympäristöönkin.
Tuolla alhaalla oli suuri takapiha, jossa tallirengit sukivat ja
harjasivat madame la dauphinen loistohevosia. Tallirengit, hyi!
Nicole käänsi pois päänsä.

Oikealla puolella oli rivi ikkunoita samalla tasolla kuin neiti Andréen. Niistä pilkisti ulos muutamia kasvoja: kamarineitseiden ja lattiankiilloittajain naamoja; Nicole nyrpisti halveksivasti suutansa ja tähysteli jälleen muualle.

Vastapäätä olevassa suuressa huoneessa harjoittivat musiikinopettajat kuorolaulajia ja soittajia Pyhän Ludvigin messuun.

Nicole rupesi mattoja pölyttäessään huvittelemaan itseään laulamalla omia messujaan, niin että hän häiritsi opettajia ja että kuorolaulajat saivat rankaisematta laulaa väärin.

Mutta tämä ajanvietto ei kauankaan tyydyttänyt kunnianhimoista neiti Nicolea. Kun hän oli saanut opettajat ja oppilaat tarpeeksi riitelemään ja erehtymään, ryhtyi hän tirkistelemään ylintä kerrosta. Mutta siellä olivat kaikki ikkunat kiinni; sitäpaitsi olivat ne kaikki ullakkokamarien ikkunoita.

Nicole ryhtyi jälleen toimittamaan. Mutta tuokion päästä oli yksi noista ullakkokamari-ikkunoista auennut, se tiesi, millä tavalla, sillä ikkunassa ei näkynyt ketään.

Joku varmaan oli kuitenkin ikkunan avannut. Ja joku oli nähnyt
Nicolen, eikä ollut jäänyt häntä katselemaan: sellainen menettely oli
Nicolesta hyvin hävytöntä.

Niin ajatteli ainakin Nicole. Ja ettei hän olisi jäänyt näkemättä tuon hävyttömän naamaa, hän, joka tutki kovin tunnollisesti kaikkea, pyörähti hän pienimmänkin kierron Andréen huoneessa tehtyään aina takaisin ikkunan ääreen ja vilkaisi ylös ullakkokamarin ikkunaan, tuohon auenneeseen silmään, joka ei suvainnut kunnioittaa häntä varustamalla aukkoonsa ihmissilmiä. Kerran oli Nicole huomaavinaan, että joku vetäytyi hänen tullessaan ikkunan äärestä pois… Se nyt ei ollut mahdollista, Nicole ei sitä uskonut.