Nyt oli Gilbertin vuoro tuntea punan nousevan poskilleen. Hän ei uskaltanut ryhtyä aterialle noiden kunnon ihmisten kanssa, mutta hänelle tuli palava halu mennä heidän seuraansa.
Kuitenkin kuiskasi filosofia, tai paremminkin ylpeys, jota Rousseau oli niin ankarasti kehoittanut häntä varomaan: "Naisille sopinee tarvita toisten apua, mutta minä, joka olen mies, eikö minulla ole omat käteni ja hartiani?"
"Kaikki ne, jotka eivät sinne pääse", jatkoi äiti aivan kuin arvaten Gilbertin ajatuksen ja vastaten siihen, "kaikki ne, jotka eivät sinne pääse, eivät näe muuta kuin tyhjät vaunut, ja tyhjiä vaunuja, niitä nyt saa nähdä milloin tahansa! Sitä varten ei tarvitse tulla Saint-Denisiin saakka."
"Mutta, madame", virkkoi Gilbert, "minun mielestäni monet muut voisivat ajatella samoin kuin tekin".
"Kyllä; mutta monilla ei ole kaartissa veljenpoikaa, joka hankkii heille katselupaikan."
"Ah, se on totta", virkkoi Gilbert.
Ja hän lausui sanan totta niin pettynyt ilme kasvoillaan, että pariisilaisten tarkkanäköiset silmät huomasivat sen heti.
"Mutta saattaahan monsieur tulla meidän kanssamme, jos haluaa", virkkoi silloin isä, taitava mies arvaamaan kaikki vaimonsa toivomukset.
"Oi, monsieur", sanoi Gilbert, "pelkään olevani teille haitaksi".
"Pyh, eikö mitä", vastasi vaimo, "te autatte meitä sinne paikalle pääsemään. Meillä ei ollut tässä kuin yksi mies apunamme, nyt meillä on kaksi."