Naapurit, jotka olivat avanneet ikkunansa sillä tyvenellä mielellä, mikä Pariisin asukkaille niinä alinomaisten levottomuuksien ja metelien aikoina oli painunut ominaiseksi, sulkivat ne takaisin kiini, nähtyään neljä mustaan puettua miestä juoksevan pakoon; vaistinsa sanoi heille, että kaikki oli ainakin hetkeksi taas ohitse.
Muutoin oli jo myöhä, ja silloin niinkuin nytkin asetuttiin Luxemburg'in kaupunginosassa hyvissä ajoin levolle.
D'Artagnan, jäätyään yksin rouva Bonacieux'in kanssa, kääntyi hänen puoleensa: vaimo raukka oli vaipunut nojatuoliin puolipyörryksissä. D'Artagnan tarkasti häntä pikaisella silmäyksellä.
Vaimo oli viehättävä, viiden- tai kuudenkolmatta ikäinen nainen, tummaverinen, sinisilmäinen, nenä hieman koukistunut, hampaat ihmeen kauniit, hipiö ruusun ja opaalin hohtoinen. Siihen pysähtyivätkin ne tuntomerkit, joista olisi voinut luulla häntä ylhäiseksi naiseksi. Kädet olivat valkoiset, vaan ei hienomuotoiset, jalat eivät osoittaneet korkeata säätyä. Onneksi ei d'Artagnan vielä ollut ehtinyt huomata noita pikkuseikkoja.
D'Artagnan'in noin tarkastellessa rouva Bonacieux'iä ja joutuessa hänen jalkoihinsa, niinkuin jo sanoimme, näki hän maassa hienon batistiliinan, jonka hän tapansa mukaan nosti ylös, ja jonka kulmassa hän tunsi saman nimimerkin, minkä hän oli nähnyt siinä liinasessa, joka oli vähällä ollut saattaa hänet Aramiksen kanssa vaaralliseen otteluun.
Siitä saakka oli d'Artagnan'illa epäluulo kaikkia vaakunoittuja liinasia vastaan, ja hän pisti nyt sanaakaan hiiskahtamatta liinasen rouva Bonacieux'in taskuun.
Samassa hetkessä rouva Bonacieux tointui pyörrystilastaan. Hän avasi silmänsä, katsahti kauhistuksissaan ympärilleen, näki huoneen tyhjäksi ja havaitsi olevansa yksinään pelastajansa kanssa. Hän ojensi d'Artagnan'ille heti kohta molemmat kätensä ja hymyili. Rouva Bonacieux'in hymy oli mitä suloisin maailmassa.
— Ah, herra! sanoi hän, te olette minut pelastaneet: sallikaa minun kiittää teitä.
— Rouva, lausui d'Artagnan, en ole tehnyt muuta kuin mitä jokainen aatelismies minun sijassani olisi tehnyt, ette siis tarvitse ollenkaan minua kiitellä.
— Kyllä, herrani, kyllä varmaan, ja minä toivon voivani näyttää teille, ett'ette ole tehneet palvelusta kiittämättömälle. Mutta mitä tahtoivat minusta nuo miehet, joita ensin luulin rosvoiksi, ja minkätähden ei Bonacieux ole täällä.