— Aa, sinä kurjamainen pelkuri, aa sinä vale-herra! huusi d'Artagnan rientäen lakeijan perästä.
Mutta haavoittuneena oli hän liian heikko vielä kestämään semmoista reutoutumista. Tuskin oli hän ehtinyt kymmentä askelta kun hänen korvissaan alkoi humista, maailma musteni silmissä ja hän kaatui keskelle katua huutaen:
— Pelkuri! pelkuri! pelkuri!
— Aika pelkuri todella, murisi isäntä lähestyen d'Artagnan'ia ja kokien tällä mielistelyllä päästä sovintoon poikarukan kanssa, niinkuin sadussa haikara etanan kanssa.
— Niin, aika pelkuri, kertoi d'Artagnan; mutta tuo nainen, sangen kaunis!
— Kuka nainen? kysyi isäntä.
— Milady, sopersi d'Artagnan ja pyörtyi toisen kerran.
— Yhdentekevä, sanoi isäntä, kadotin kaksi, mutta jääpihän minulle tämä, jota saan varmaankin muutamia päiviä pitää. On siitä ainakin yhdentoista écu'n hyöty.
Tiedämme että d'Artagnan'in kukkarossa oli juuri yksitoista écu'tä.
Isäntä oli laskenut yksitoista päivää sairastamisen aikaa, écu'n päivältä; mutta hän oli tehnyt laskunsa, kuulustamatta matkamiestänsä. Huomispäivänä, kello viisi aamua, nousi d'Artagnan liikkeille, meni omin voimin alas keittiöön ja pyysi, paitsi muutamia muita aineksia, joiden luettelo ei ole meidän käsiimme päässyt, viiniä, öljyä ja rosmariinia, ja noista laittoi hän äitinsä reseptin mukaan voiteen, jota hän siveli monilukuisiin haavoihinsa, uudisteli itse kääreitänsä, eikä huolinut kääntyä kenenkään lääkärin puoleen. Epäilemättä oli ansio mustalaisvoiteen, mutta ehkä myöskin lääkärin poissa-olemisen, että d'Artagnan jo samana iltana oli pystyssä ja huomisaamuna melkein terve.