— Eikä teillä ole mitään peljättävää palatessanne?
— Ei muuta kuin rosvoja.
— Eikös se ole mitään?
— Mitä ne voisivat minulta ottaa? minulla ei ole penniäkään taskussani.
— Ette muista tuota kaunista, kirjailtua, vaakunoittua nenäliinaa.
— Mitä nenäliinaa?
— Jonka löysin teidän jalkojenne juuresta ja jonka pistin takaisin taskuunne.
— Vaietkaa, vaietkaa onneton! huusi nuori nainen, tahdotteko syöstä minut perikatoon?
— Te näette siis, että teillä kyllä on vielä vaaroja, koska yksi ainoa sana saattaa teidät vapisemaan, ja koska tunnustatte, että joutuisitte perikatoon, jos tuo sana kuultaisiin. Ah, kuulkaa, rouva hyvä, huudahti d'Artagnan, tarttuen hänen käteensä ja luoden häneen tulisen silmäyksen, kuulkaa, olkaa jalomielinen, uskokaa minulle salaisuutenne; ettekö ole jo lukeneet silmistäni, että sydämmessäni palaa ystävyys ja myötätuntoisuus teitä kohtaan.
— Olen kyllä, vastasi rouva Bonacieux; pyytäkää vaan tietää minun omia salaisuuksiani, ne minä ilmoitan, vaan toisten salaisuuksia, se on toinen asia.