— No niin, virkkoi rouva Bonacieux milt'ei hellästi ja puristi d'Artagnan'in kättä, joka ei vielä ollut päästänyt irti hänen kättänsä, no niin, minä en sano niinkuin te, vaan: mikä tänään menetetään, ei tarvitse olla ainaiseksi menetetty. Kukas tiesi, enkö kerran vapaaksi päästyäni tyydytä teidän uteliaisuuttanne?
— Ja annatteko saman lupauksen rakkaudelleni? huudahti d'Artagnan riemullisena.
— Oh, siinä suhteessa en sitoudu mihinkään, se riippuu niistä tunteista, joita taidatte minussa herättää.
— Siis tällä hetkellä, rouva...
— Tällä hetkellä, herra, olen joutunut vasta kiitollisuuteen asti.
— Ah, te olette liian viehättävä, sanoi d'Artagnan alakuloisena ja te käytätte väärin minun rakkauttani.
— En suinkaan, vaan minä käytän teidän jalomielisyyttänne, siinä kaikki. Mutta uskokaa pois, on muutamia, joita kelpaa odottaa.
— Oh, te saatatte minut mitä onnellisimmaksi! Elkää unhottako tätä iltaa, elkää unhottako tätä lupausta.
— Olkaa, huoleti, minä olen kaikki muistava paikallansa ja ajallansa. No niin, menkää siis, menkää taivaan nimessä! Minua odotettiin juuri puoliyön aikaan ja nyt olen myöhästynyt.
— Viisi minuuttia.