— Helkkarissa! Mitäs muuta! tiuskasi gaskonjalainen, joka juuri tuon kirjeen turvin toivoi pääsevänsä hoviin; se sisälsi koko minun toimeentuloni.
— Espanjaan meneviä arvopapereita? kysyi isäntä hätäisenä.
— Hänen Majesteettinsa erityiseen rahavarastoon meneviä arvopapereita, vastasi d'Artagnan, joka arvellen tuon suosituskirjeen avulla pääsevänsä kuninkaan palvelukseen, luuli voivansa valhettelematta vastata noin vähän rohkeanlaisesti.
— Saakeli! huudahti isäntä kokonaan epätoivossa.
— Mutta vähät siitä, jatkoi d'Artagnan kansanomaisella ryhdillään, vähät siitä ja viis rahoista: — tuo kirje se tärkeintä oli. Ennemmin olisin hukannut tuhannen pistole'a[2] kuin sen.
Hän olisi yhtähyvin voinut sanoa kaksikymmentä tuhatta; vaan jonkunmoinen nuorukaisen häveliäisyys hillitsi häntä.
Siinä tuokiossa vilahti isännän päähän kirkkaus, vaikka hän jo oli luvannut itsensä paholaiselle, jos hän enää kirjettä mistään löytäisi.
— Kirje ei ole kadonnut, huudahti hän.
— No! sanoi d'Artagnan.
— Eipä olekkaan; se on teiltä otettu.