— Minä vannon, herra komisarjus, että te olette mitä syvimmässä erhetyksessä, että minä en tiedä tuon taivaallista kaikesta siitä, mitä vaimoni on mahtanut tehdä, että minä olen kokonaan vieras siihen mitä hän on tehnyt ja että, jos hän on tehnyt tyhmyyksiä, minä kiellän, hylkään, kiroan hänet.
— No niin, sanoi Athos komisarjukselle, jos te ette tarvitse minua enää täällä, lähettäkää minut jonnekin muuanne, tuo teidän herra Bonacieux on sangen ikävystyttävä.
— Viekää vangit kammioihinsa, käski komisarjus, viitaten samalla kertaa Athokseen ja Bonacieux'iin, ja vartioitakoon heitä ankarammin kuin koskaan.
— Mutta kun teillä on asiaa herra d'Artagnan'ille, sanoi Athos tavallisella tyyneydellänsä, en minä voi suinkaan huomata, missä kohden minä saatan täyttää hänen sijaansa.
— Tehkää käskyni mukaan! huusi komisarjus, ja ehdoton vaitiolo! Kuuletteko!
— Athos seurasi vartijoitansa kohauttaen olkapäitänsä, ja Bonacieux voivotteli niin että tiikerinkin sydän olisi heltynyt.
Kauppias vietiin viime-öiseen koppiinsa ja jätettiin sinne koko päiväksi. Ja koko päivän itki Bonacieux niinkuin aimo kauppias; sillä niinkuin hän itse jo sanoi, hän ei ollut mikään miekkamies.
Iltaisilla kello yhdeksän aikaan, juurikuin hän oli asettumaisillaan levolle, kuuli hän askeleita käytävässä. Askeleet lähestyivät hänen oveansa, se aukeni, ja vartijat tulivat sisään.
— Seuratkaa minua, sanoi vartijain mukana tullut poliisi.
— Teitäkö! huudahti Bonacieux, teitäkö seurata tähän aikaan, ja minne, voi Jumalani!