Mutta tullessansa tuohon pyhään paikkaan ei tämä vaivainen syntinen ollut voinut sulkea niin joutuisasti porttia, ett'ei ne himot, joita hän läksi pakoon, olisi pujahtaneet sisään hänen mukanansa. Hän joutui kiusauksiin alinomaa, ja luostarin päämies, jolle hän oli uskonut ahdistuksensa, ja joka koki häntä suojella miten suinkin voi, neuvoi häntä manaamaan kiusaajaa luotansa tarttumalla kellonnuoraan ja kiskomalla sitä voimainsa takaa. Kuultuansa kellon räikinän, tietäisivät muka munkit jonkun veljensä olevan kiusaajan kynsissä, ja kokoutuisivat rukoilemaan hänen puolestansa.
Neuvo näytti tulevasta kanslerista oivalliselta. Hän manasi pahoja henkiä munkkien rukousten runsaalla voimalla; mutta piru ei jätä aivan helpolla paikkaa, johon hän kerta on rakentanut linnoituksensa; sitä mukaa kuin manauksia lisättiin, ponnisti hänkin voimiansa; niin että yöt päivät möykytti kello yhtä päätä, ilmoittaen sitä ylenpalttista lihankuolettamisen halua, jota katuvainen syntinen tunsi povessaan.
Munkeilla ei ollut enää silmänräpäyksen lepoa. Päivillä eivät he muuta tehneet kuin nousivat ja laskeutuivat portaita, jotka veivät kappeliin; öillä täytyi heidän, aamu- ja iltarukouksia lukuunottamatta, nousta parikymmentä kertaa vuoteiltansa ja langeta polvilleen kammioittensa permannolle.
Ei ole tietoa, jättikö piru uhrinsa vai väsyivätkö munkit; mutta kolmen kuukauden perästä katumuksen tekijä ilmestyi takaisin maailmaan sillä maineella, että hän oli hirvittävimmin riivattu mitä koskaan on ollut olemassa.
Luostarista lähdettyänsä astui hän virkauralle ja pääsi pyöreämyssyiseksi parlamentin-presidentiksi enonsa paikalle, liittyi kardinaalin puolueesen, seikka, joka ei osoittanut vähää älykkäisyyttä, tuli kansleriksi, palveli Hänen ylhäisyyttänsä innokkaasti hänen vihassansa äiti-kuningatarta vastaan ja hänen kostossansa Itävallan Annaa vastaan, yllytti tuomareita Chalais'in jutussa, kiihoitti herra de Laffemas'in, Ranskan suuren ylimetsäherran salavehkeitä; vihdoin saavutti hän kardinaalin täydellisen luottamuksen, johon hän osoittihe niin ansiolliseksi, että sai suorittaaksensa sen omituisen tehtävän, jonka täyttämistä varten hän nyt oli saapunut kuningattaren luokse.
Kuningatar oli vielä seisovillaan, kun hän astui sisään, mutta tuskin oli hän huomannut kanslerin, kun hän istuutui nojatuoliinsa ja viittasi hovinaisillensa sijoittumaan myöskin istuimillensa, jonka jälkeen Itävallan Anna kysyi mitä ylpeimmällä äänellänsä:
— Mitä haluatte, herra, ja missä tarkoituksessa ilmestytte tänne.
— Toimittaakseni kuninkaan nimessä, rouva, ja huomioon ottamalla kaiken sen arvossapidon, joka minulla on kunnia tuntea Teidän Majesteettianne kohtaan, tarkan tutkinnon teidän papereistanne.
— Kuinka, herra! tutkinnon minun papereistani... Minun! mutta tuohan on katalaa halpamaisuutta!
— Suvaitkaa suoda minulle anteeksi, rouva; mutta tässä tilaisuudessa olen minä vaan välikappale kuninkaan kädessä. Eikös Hänen Majesteettinsa lähtenyt täältä, ja eikö hän itse valmistanut teitä tähän minun tulooni?