— Luottakaa minuun, rouva, suokaa minulle se onni, kuningattareni, kyllä minä löydän lähettilään!
— Mutta täytyy kirjoittaa.
— Niin, se on välttämätöntä. Kaksi sanaa Teidän Majesteettinne kädestä ja teidän yksityinen sinettinne.
— Mutta nuo kaksi sanaa, ne sisältävät tuomioni, avioeroni, maanpakoni!
— Niin, jos joutuvat kunnottoman käsiin! Mutta minä vastaan siitä, että ne sanat joutuvat määräpaikkaansa.
— Oh, Jumalani! minun täytyy siis jättää elämäni, kunniani ja maineeni teidän käsiinne!
— Niin, rouva, niin täytyy, ja minä pelastan kaikki.
— Mutta kuinka? sanokaa minulle toki.
— Mieheni on laskettu vapaaksi pari kolme päivää takaperin; minulla ei ole ollut vielä aikaa tavata häntä. Hän on oiva ja kelpo mies, joka ei vihaa eikä rakasta ketään. Hän tekee mitä minä tahdon: hän menee minun käskystäni, tietämättä mitä hän viepi, ja jättää Teidän Majesteettinne kirjeen, tietämättä edes sen olevan Teidän Majesteettinne lähettämän, siihen määräpaikkaan, jonka minä hänelle ilmoitan.
Kuningatar tarttui nuoren naisen molempiin käsiin kiihkoisella ihastuksella, silmäsi häntä ikäänkuin nähdäksensä hänen sydämensä pohjaan saakka, ja nähden hänen kauniissa silmissänsä vaan vilpittömyyttä, syleili häntä hellästi.