— Että miehelläsi ei ole, tahdot sanoa.
— Kyllä hänellä on, mutta hän on kovin saita, se on hänen vikansa. Mutta elköön Teidän Majesteettinne huolehtiko, kyllä keino keksitään...
— Laita on semmoinen, että minulla ei ole enää, sanoi kuningatar; — ne, jotka lukevat rouva de Motteville'n Muistelmia eivät kummastele tuota vastausta; — mutta maltahan.
Itävallan Anna riensi jalokivirasiallensa.
— Kas tässä, sanoi hän, tässä on sangen kallisarvoinen sormus, niinkuin vakuutetaan; se on veljeltäni Espanjan kuninkaalta, se on minun ja minä saan sen kanssa menetellä mieleni mukaan. Ota tämä sormus ja muuta se rahaksi; sillä matkustakoon miehesi.
— Tunnin sisään on käsky täytetty.
— Tässä näet osoitteen, lisäsi kuningatar, puhuen niin hiljaa, että töintuskin saattoi kuulla mitä hän sanoi: Mylord herttua Buckingham'ille Lontoosen.
— Kirje joutuu hänen omaan käteensä.
— Jalomielinen lapsi! huudahti Itävallan Anna.
Rouva Bonacieux suuteli kuningattaren käsiä, kätki paperin poveensa ja katosi kuin linnun siivillä.