— Herraseni, sanoi nuori vaimo, kyllä tiesin sinut pelkuriksi, saituriksi ja tomppeliksi, vaan en tiennyt sinua katalaksi!
— Kuulehan toki, sanoi Bonacieux, joka ei ollut koskaan nähnyt vaimoansa vihastuneena ja jota avioriita vapisutti, kuulehan toki, mitäs sanotkaan?
— Minä sanon, että sinä olet kurjamainen raukka! jatkoi rouva Bonacieux, joka huomasi tekevänsä jonkunmoisen vaikutuksen puolisoonsa. Ah! sinä puutut politiikkaan, vieläpä kardinaalin politiikkaan! Ah! sinä myöt ruumiisi ja sielusi pirulle rahasta.
— Enpähän, vaan kardinaalille.
— Se on juuri samaa! huudahti nuori nainen. Kun sanoo Richelieu, niin sanoo saatana.
— Ole vaiti, ole vaiti, voitaisiin kuulla sinun sanojasi!
— Niinpä kyllä, sinä olet oikeassa, ja minä saisin hävetä sinun kelvottomuuttasi.
— Mutta mitä sinä oikeastaan minulta vaadit? sanoppas!
— Johan olen sanonut: että lähtisit paikalla matkalle ja toimittaisit rehellisesti sen asian, jonka minä suvaitsen antaa toimitettavaksesi, sillä ehdolla unhotan minä kaikki, annan kaikki anteeksi; ja vielä enemmän, — hän tarttui hänen käteensä — minä suljen sinut takaisin ystävyyteeni.
Bonacieux oli pelkuri ja saita; mutta hän rakasti vaimoansa: hän heltyi. Viidenkymmenen vuotias mies ei pidä pitkiä vihoja kolmenkolmatta vuotiaalle vaimolle. Rouva Bonacieux huomasi että hän oli kahden vaiheella: